Kirjoituskilpailun voittajien tekstit

 1. Hannele Raejärvi

PALJASJALKAMUMMON PÄIVÄKIRJASTA

”Identiteetti”

Bjarne Westermarckin perinneyhdistyksen kirjoituskilpailu

Järvenpään kaupungin 70. juhlavuonna 2021

TOUKOKUU 1958

     Omenapuu kukkii rintamamiestalon pihalla Järvenpään Sorrossa. Se on melba, hankittu Kallio-Kuninkalasta Ristinummelta, sanoo ukki saijukupin ja Keski-Uusimaan takaa. Sain puun ukilta omaksi, se on minun kokoiseni, pieni vielä. Ehkä sen muutamasta kukasta kypsyy hedelmä, josta voimme vaunuissa nukkuvan pikkusiskoni kanssa haukata sitten syksyllä? Tupu-lehmä ammuu niityllä, kanat kirmaavat kaivon luona, kun mummo kantaa vettä kasvilavoille. Ukin ja mummon, Terijoen evakoiden, rakentamassa rintamamiestalossa mahtuu asumaan kolme sukupolvea.

     Menen postilaatikolle odottamaan. Tielle en saa mennä, vaikka ei meidän ohi kukaan ajaisi - tie on vasta tehty ja päättyy metsään, eikä naapurilla ole autoa ja meilläkin vain äidin pyörä. Höyryjuna puksuttaa ohi ja pysähtyy Saunakallion seisakkeelle. Kohta isä kävelee isinpolkua pitkin näkyviin metsän siimeksestä. Äitikin polkee töistä mäkeä ylös, ja sitten syömme mummon puuhellalla keittämää kaalisoppaa ja piirakoita.

HUHTIKUU 1966

     Äsken tulin äidin ja siskon kanssa Pessin kaupasta. Me tytöt saatiin pennin nallekarkkeja, maiskuttelin omani heti.  Äiti kertoo, että kaupan pihalla hän tapasi ensi kertaa isän, Hiitolan evakkopojan. Pian muutamme uuteen kotiin. Isä ja äiti ovat hakeneet aravalainaa ja rakentavat talon rintamamieskodin naapuriin. Minä ja sisko saamme omat huoneet! Ja sisävessan ja suihkun!

     Tänään lauantaina Harjulan kansakoulussa oli ruokana makaronivelliä. Minulla on joka päivä koululaukussa voipaperiin käärityt eväsleivät ja maitopullo. Olen kirjaillut käsityötunneilla vohvelikankaisen ruokaliinan, jonka levitän pulpetille ennen ruokailua. -Järvenpäästä tulee kaupunki, kertoo opettaja, kun lusikoimme velliä.

     Tällä viikolla osa luokastamme pyrki oppikouluun. Isä sanoo, että kannattaa opiskella niin paljon kuin voi. Hänkin olisi halunnut. Nyt hän lukee työpäivien jälkeen merkonomiksi Tietomiehessä kirjekurssilla. Pääsykokeissa minun, Leenan ja muiden piti laskea, kirjoittaa aine (otsikkoni oli Satu kiveksi muuttuneesta pikku marjastajasta) ja vastata kaikenlaisiin kysymyksiin, kuten Mikä on päivän tärkein ateria? Vastasin iltapala, koska äiti sanoo aina illalla: -Syö reippaasti, että jaksat nukkua. Äitiä naurattaa, kun kerron. Toivottavasti pääsen oppikouluun.

TOUKOKUU 1971

     Pyöräilimme kukonlaulun aikaan luontsanope Päikin johdolla linturetkelle Lemmenlaaksoon. Mikä sirkutus aamulla kello viisi! En tainnut oppia monenkaan linnun nimeä, mutta veikkaanpa, etten unohda tätä raikasta ja vehreää aamutunnelmaa koskaan.

     Luokkamme, Järvenpään yhteiskoulun IVC:n 45 oppilasta hälisee ennen tunnin alkua. Pulpetillani on alkanut istuskella taivaansiniharmaisiin samettihousuihin pukeutunut kiharatukkainen poika, joka usein pyytää lainaksi punaista kampaani. Kun koulun pesäpallojoukkue kamppailee Kinnarin kentällä, kiharapääpoika lyö kakkosrajalle kalkkiviivaa pöllyttävän lyönnin, ja pallo päätyy Kinnarin lampeen. Kenttä rullaa, katsomo riemuitsee, ja minä ihailen salaa. En vielä tiedä, että aluillaan on elämäni rakkaustarina.

     -Yksin oot, sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.., sanelee suomenopettajamme Hely, ja me tallennamme vihkoihimme Koskenniemen sanat. Miksi me elämän aamussa kukoistavat tulevaisuuden toivot opettelemme trokeita ja jambeja näin karuin riimein? Tietääkö Hely jotain, mitä me vielä emme?

     Illalla menen seurakunnan nuortenhuoneelle ja tapaan kavereita. Monet paikalliset arvostelevat Järvenpään modernia kirkkorakennusta, mutta minusta se on omassa yksinkertaisuudessaan kaunis. Yläikkunasta alttaritauluun siilautuvaa auringonvaloa katsellessa on hyvä istua rauhassa ja pohdiskella, kuka minä olen ja mitä minusta ehkä tulee.

     PS Onni potkaisi minua, kun voitin pääpalkinnon koulumme naistoimikunnan arpajaisissa! Saan ostaa muotivaatteita Pukimo Mäkiseltä, ehkä leveälahkeiset farkut ja isosolkisen vyön? Kiitos äitien, koulu saa uusia telkkareita, ekan olimmekin hankkineet yhteisvoimin paperinkeräyksellä. Ja sain muuten kesätöitä loma-apulaisena tavaratalo Centrumin miestenosastolta. Minua jännittää, koska olen ujo.

SYYSKUU 1980

     Istun omenapuun alla Walt Whitmanin runot sylissäni. Katson vaunuissa tuhisevaa uutta elämää, sydän rakkautta tulvillaan. Minusta ja Kiharatukkaisesta Pojasta, kahdesta opiskelijasta, on tullut äiti ja isä, ja me opettelemme ´yhdessä olemaan neuvottomat´. Asumme Kiharapään lapsuudenkodin pihapiirissä Järvenpään keskustan tuntumassa, missä joutsenet lentävät keväisin ylitsemme, lehmät laiduntavat niityllä ja kiurut livertävät kyntöpellolla. Emme ole kertaakaan harkinneet Järvenpäästä muuttoa - täällä ovat läheiset ja ystävät ja kaikki, mitä tarvitsemme, ja täältä on kätevää kulkea junalla Helsinkiin. 

Olemmekohan juuttuneet tänne? Vai juurtuneet?

MARRASKUU 1995

     Maailma globalisoituu, Suomi avautuu, moni kotiutuu kaupunkiimme, läheltä ja kauempaa. Pessinkaupat häviävät, kinttupolkuja katoaa, kun Järvenpää kasvaa, niin kuin perheemmekin kahdella pikkusiskolla ja usealla lemmikillä. Kiharapää on ryhtynyt jatkamaan isänsä perustamaa järvenpääläisyritystä. Minä kohtaan päivittäin paikallisia ja toisinaan kansainvälisiäkin nuoria. He eivät aavistakaan, miten paljon minä opin heiltä – ja omilta lapsiltamme, jotka varttuvat kotona, koulussa, harrastuksissa. Me isät ja äidit järjestämme porukalla koulun myyjäisiä ja kestiaterioita.

     Lama moukaroi yrittäjäperheemme elämää. V.A.Koskenniemi sattuu sieluun mutta avautuu uudesta kulmasta, muistuttaen sukupolvien talkooperinteestä: ne tilanteet, joissa tarjoudumme toistemme avuksi ja ponnistelemme yhdessä eteenpäin, ovat elämän bonushetkiä ja pelastavat meidät.

     Omenapuu tuottaa ämpärikaupalla melbaa. Me haukkaamme, hilloamme, pakastamme. Ukki vilkuttaa pilvenreunalta.

TAMMIKUU 2018

    Päiväkävelyllä me, harmaantunut kerrostalopariskunta, kiertelemme Kiharapään lapsuusmaisemissa ja muistelemme: sokerijuurikaspellot, hevosmetsä, talo johon isovanhemmat muuttivat Länsi-Suomesta, kun pelimanni-pappa pyöräillessään haitareineen tansseista kotiin näki miehen puukottavan toista, pelästyi ja päätyi perheineen turvaan Järvenpäähän…

     Iltapäivällä vierailen lapsenlapsen koulussa kertomassa Järvenpään vanhoista ajoista. Tokaluokkalaiset yrittävät tunnistaa kuvista paikkoja ja rakennuksia. Kerron tarinan ristiäisistäni: Kun pastori Kankaanpää oli syyskesällä 1955 lähdössä kastamaan minua, hän oli kadottanut perheemme nimen ja osoitteen. Mikä neuvoksi? Pastori käveli asemanmäelle, ja taksikopilla keikkaa odotellut kuljettaja Sivula muisti tuoneensa Helsingin-junalta äidin ja vauvan Sortoon ja kyyditsi pastorin oikealle ovelle.

-Nyt toi ei kyllä onnistuis, toteavat 2000-luvun koululaiset.

HUHTIKUU 2020

     Korona! Lastenlapset käyvät etäkoulua. Aamulla harjoittelimme tyttärenpojan kanssa englantia ja kuopus ja minä juttelimme kirjoista, facetimen kautta. Nyt vien pojan lapset ulos ´välitunnille´, pojan on hoidettava kolmannen polven järvenpääläisyrityksen asioita. Keudan puistikossa lapset kirmailevat suurten puiden varjossa ja bongailevat isoisopappa-talkkarin istuttamia poppeleita, Kiharapää-papan lapsuuden onkikiveä ja rakennusten raunioita. -Odottakaapas, kun kuulette jännittäviä tositarinoita Järvenpään kartanoista ja ajasta, jolloin isoisomamma ja isopappa työskentelivät herra ja rouva Sibeliuksella, tuumin.

     Kävelemme rautatieasemalle, jonka odotussalin seinältä, miesten keskeltä, lastenlasten isomummo toivottaa meille hyvää matkaa Saunakallioon. Katson äidin kuvaa kiitollisena. Illalla kuulen, että lapsuuden aravalainatalomme uusi järvenpääläispariskunta on kesällä sanonut toisilleen ´tahdon´ melbapuun alla.

HELMIKUU 2021

     Reippailen kirpeässä pakkasaamussa Vanhankylän kartanolle. Käly odottelee jo perillä. Rantasaunalla riisumme toppavaatteet ja villasukat ja vetäisemme uimapuvut päällemme. Aurinko kultaa maiseman, kun kävelemme kohti jäisiä portaita. Paljon nähneet tukevarunkoiset tervalepät taivuttavat lumiset oksansa laiturin ylle. Pulahdus Tuusulanjärven syliin - ja horisontti on taas kohdillaan.

     Katson vedenrajasta kaupungin keskustaan päin. Kolmisointu hohtaa keltaisena aamun valossa. Kaupunkilaiset ahertavat arjessaan, kuka mitäkin. Tänäänkin ehkä syntyy uusi järvenpääläinen tai uusi perhe muuttaa tänne radanvarteen. Sanon heille mielessäni: -Tervetuloa. Niin sanottiin mummolle ja äidillekin, kun he saapuivat sodan jaloista evakkoina Tuusulan kunnan Järvenpään kylään Vanhankyläntien varrelle ja saivat kodin tuntemattoman perheen pihahuoneesta. Olen istunut kirjoittamassa tätä tarinaa penkillä, jonka nuo sydämelliset ihmiset lahjoittivat mummolle ja äidille, kun heillä ei ollut mitään.

     Nousen jäähileiden keskeltä ja hengitän raikasta talvi-ilmaa. Tunnen syvää kiitollisuutta. Kun joutsenet ja kiurut taas pian saapuvat, ne näkevät jo kaukaa kaupunkimme kaikessa kukkeudessaan. Kävellessäni takaisin saunalle kuulen korvissani, kuinka ne kohta huutelevat kuorossa korkeuksista: - Onnea, onnea!

2. Astaterhikki Salonen

Olen järvenpääläinen – ja ylpeä siitä

Olen saanut järvenpääläisyyden syntymälahjana äidiltäni, joka syntyi Kinnarin koulun lähellä talvella 1926, Tuusulan kunnan Järvenpään kylässä. Äidin syntymäpaikaksi merkittiin Tuusula. Itse hän sanoi aina olevansa järvenpääläinen!

Järvenpääläisyys on ominaisuus, jolla ei läheskään aina ole tekemistä fyysisen kotipaikan kanssa. Äidin perhe muutti sodan – talvisodan – tuoksinassa Helsinkiin, mutta niin äiti kuin koko muu perhe pysyi mieleltään ja sydämessään järvenpääläisinä. Myöhemmin tämä järvenpääläis-helsinkiläistyttö meni naimisiin mäntsäläläisen pienviljelijän kanssa. Side syntymäkotipaikkaan tiivistyi uudelleen.

Olimme mäntsäläläisiä, mutta asioinnissa suuntauduimme aina Järvenpäähän, asuimmehan Tuusulan Kellokoskella.

Oman järvenpääläisyyteni ensimmäiset kuvat liittyvät varhaislapsuuden muistoihin vieraillessamme äidin syntymäkodissa, josta oli tullut isoäidin ja enon kesäpaikka. Mielikuvissani ne päivät ovat aina aurinkoisia ja omenapuut valtavan suuria. Naapureita ja sukulaisia nähtiin usein ja isoäidin puutarhakutsut olivat suosittuja tapaamisia. Järvenpää mielessäni on ainakin yhtä aurinkoinen kuin Vaasa tai Hanko.

Henkilökohtainen, läheinen suhteeni Järvenpään kanssa alkoi syksyllä 1957, kun tulin opintielle Järvenpään Yhteiskouluun. Koulu tuntui tutulta ja kutsuvalta. Äiti oli käynyt pari vuotta oppikoulua Nahkalinnassa ja hänen setänsä oli silloin koulun talonmies. Talo ja sen ympäristö olivat tulleet tutuiksi myös suvun kautta.

Kiintymys Järvenpäähän kasvoi kahdeksan kouluvuoden aikana. Se sai alkunsa jo ensimmäisen kouluvuoden syksyllä. Tunsin suurta ylpeyttä seistessäni kunniakujassa Tuusulantien varressa, siinä Kallio-Kuninkalan kohdalla, kun säveltäjämestari Sibeliuksen arkku tuotiin Ainolaan lokakuussa 1957. Oli päivän teeman mukainen kylmä sadepäivä ja varpaat kumisaappaissa palelivat, mutta

kunnia osallistua juhlalliseen tapahtumaan lämmitti mieltä. 

Kävin keskikoulun ja lukion (1957-65) Järvenpään kauppalassa. Maalaiskylän tytöstä keskustan rakennukset olivat hienoja ja niitä oli paljon. Talot olivat enimmäkseen puurakenteisia ja kadut sorateitä. Harjun kirjakauppa kaikkine aarteineen oli Pohjoismaiden Yhdyspankin kanssa samassa rakennuksessa, kauppalan lähes ainoassa kivitalossa.

Vuosikymmenten maailmalla kiertämisen jälkeen palasin juurilleni ja samalla tänne Järvenpäähän vuonna 2006. Muutin hyvin erilaiseen Jägeen – nimenomaan Jägeen.  Keskusta on täynnä kerrostaloja ja kaupungiksi vuonna 1967 muuttunut kauppala on tiivistänyt ilmettään ja kasvanut aikaisempaa laajemmalle. Järvenpäästä on tullut Kaupunki – isolla alkukirjaimella.

Kulttuurin kyllästämä kaupunkimme tunnetaan niin musiikin, kuvataiteen, teatterin, kirjallisuuden kuin koulutuksen mestareiden kaupunkina. 

Parasta on kuitenkin se, että täällä asuu edelleen, tai ehkä paremminkin taas, paljon entisiä koulukavereita, joiden tapaaminen on aina yhtä ihanaa ja sykähdyttävää. Myös lapsuusajan naapureiden ihmiset tuntevat jo kaukaa ja tervehtivät iloisesti ja tuttuina.

Tunnelma Järvenpäässä on avoin. Täällä on helppo lähestyä myös tuntemattomia, luoda uusia tuttavuussuhteita. Polkupyöräretket ympäri kaunista kaupunkiamme ja Tuusulanjärven kiertäminen, mahdollistavat kunnon ylläpitämisen. Kaupunginisät ja -äidit ansaitsevat erikoiskiitokset tiheästä ja hyväkuntoisesta kevyen liikenteen verkostosta, jota pitkin pääsee nauttimaan hyvin ihan kaikkien kaupunkimme alueiden maastoista ja nähtävyyksistä.

Järvenpääläisyys merkitsee minulle pienen paikkakunnan ja hyvän kaupunki-infran etujen yhdistymistä. Järvenpääläisyys on ihmisyyttä. Toinen toistensa näkemistä, kuulemista ja toisistamme välittämistä. Nostan hyväksi esimerkiksi entisen naapurini, järvenpääläisen yksityishenkilön alulle paneman ja kehittämän yhdistyksen ”Siskot ja Simot”. Joukko tekee loistavaa työtä apua tarvitsevien

hyväksi. Toiminnan mahdollistavat vapaaehtoiset ovat sydämellisen Järvenpään ydin.

Historia ja nykypäivä Järvenpäässä ovat Elämää parhaimmillaan. Olen ylpeä saadessani esittäytyä: ”Hei kaikki, olen järvenpääläinen…”

3. Satu Rantala

Elämäni JÄRVENPÄÄ 

Elettiin kesää 1949. Olin kolmivuotias, kun muuttokuorma toi evakossa olleen perheemme hämäläisestä maalaiskylästä Tuusulaan, Järvenpään asemakylään. Liejuiset tiet ja pimeys ovat säilyneet muistoissani. Pieni punavalkoinen talo, Linnunlaulu, oli kotimme loppuvuoden.  Vanhempani joutuivat jättämään sodan vuoksi kotinsa ja yritystoimintansa Terijoelle, luovutetulle Karjalankannakselle. Elämä oli aloitettava alusta. Alaston pelto kulmatontilla oli tulevan kotimme rakennuspaikka. Naapureita oli harvassa. Sinne nousi uusi kotitalomme, jossa isäni aloitti sekatavarakauppiaana. Luovina ihmisinä vanhempani aikaansaivat tontille rehevän puutarhan. Syreenimaja, hiekkakäytävät, kukkapenkit, hedelmätarha. Äitini oli elänyt nuoruutensa kauniiden huviloiden ja puistojen keskellä Terijoella ja sieltä saanut vaikutteita oman pihan suunnitteluun. Kesäisin nautimme sunnuntaipäivällisiä ja kahvihetkiä luonnon helmassa. Unelmieni leikkimökki sai tilansa omenapuiden katveesta.

Järvenpää valikoitui uudeksi kotipaikaksemme koulujen ja sijainnin vuoksi. Yksityinen yliopistoon johtava oppikoulu oli perustettu 1928 ja rautatie mahdollisti jatko-opinnot Helsingissä. Lisäksi täällä oli paljon siirtoväkeä Terijoelta. Koulunkäyntini alkoi 1953 uudessa keskuskansakoulussa  kolmen kilometrin koulumatkan päässä. Kotini lähelle oli  suunniteltu koulu, mutta Järvenpään itsenäistyminen 1951 Tuusulasta käynnisti uuden koulupiirijaon. Tontilla oli ehditty jo tehdä kaivuutöitä ja siitä tulikin suosittu leikkipaikka. Koulutieni oli pimeä, jokunen valopylväs oli risteysalueilla. Reitillä oli lisäksi ylitettävä vaarallinen vartioimaton päärata. Matkaa taitettiin yleensä polkupyörillä. Syksyisin takin liepeet olivat kurasta kankeina ja talvisin oli joskus kannettava pyörää lumikinosten läpi, koska aura-auto ei ehtinyt joka paikkaan.

Perheemme sosiaalinen elämä oli karjalaiseen tapaan vilkasta. Useasta kauppamme asiakkaasta ja naapurista tuli perheystäviä. Jokakesäiset Terijoki-juhlat Järvenpäässä toivat muualla asuvat sukulaisemme ja ystävät vieraaksi kotiimme. Ensimmäinen kotiseutujuhla on pidetty Järvenpäässä 14.7.1940 välirauhan aikana ja perinne on jatkunut, poikkeuksena viime kesä.

Järvenpää oli monikulttuurinen asuinpaikka jo 1950-luvulla. Koulua käytiin yhdessä venäläisten, tataarien ja romanien kanssa. Syrjimistä ja kiusaamista ei muistini mukaan esiintynyt. Pelkoa ja ilkeyksiä sai sen sijaan kohdata joidenkin opettajien taholta. Syksyllä 1957 aloitin oppikoulun, jonne oppilaat valittiin pääsykokeiden kautta. Samana syksynä koin yhden elämäni huippuhetkistä seistessäni kunniakujassa säveltäjämestari Jean Sibeliuksen hautajaissaattueen saapuessa Ainolaan. Hautajaisten jälkeen haudalle oli vapaa pääsy. Siellä käydessäni näin puutarhassa puuhastelemassa mustiin pukeutuneen hauraan naisen, hän oli Aino Sibelius. Hautaa peitti valtava  kukkameri, jonka tuoksu oli huumaava syksyn harmaudessa. Hetket, jotka ovat valokuvina mielessäni ikuisesti.

Oppikouluvuosina alkoi herätä suuri kaipuu maailmalle. Lähes valottomat tiet ja   huonokuntoiset rakennukset tekivät Järvenpäästä ahdistavan. Keskustassa oli muutama isompi liike, joista Perhelä oli suurin tavaravalikoimaltaan. Joitakin vaate-, kenkä- ja ruokakauppoja sekä pankkeja oli pääkadun varrella. Kaikki oli kuitenkin vaatimatonta. Helsinki oli unelmani. Se oli tullut tutuksi pienestä pitäen, kun pääsin äitini kanssa tekemään  tavaranhankintamatkoja Keskon pääkonttorille. Elokuvateatteri Filmilinna toi kuitenkin valoa elämään, siellä katsottiin Pekat ja Pätkät ja ihastuttiin Hollywood-tähtiin.

Keväällä 1965 pääsin ylioppilaaksi ja muutto Helsinkiin opiskelemaan toteutti unelmani. Uusi kaveripiiri ja opiskelijaelämän huvitukset saivat minut lähes hylkäämään järvenpääläisyyteni, sinne en ikinä muuttaisi. Paluu  tapahtui kuitenkin yllättäen. Sain täältä toiveitteni työpaikan ja muutin perheeni kanssa entiseen kotikaupunkiini keväällä 1972 kuuden vuoden poissaolon jälkeen.Työssäni pääsin näköalapaikalle kaupungin liike-elämään. Tutustuin moniin yrittäjiin ja muihin yhteiskuntavaikuttajiin. Vähitellen tunsin olevani  järvenpääläinen, joka on ylpeä kotikaupungistaan. Oman talon rakentaminen kesällä 1982 Vanhankylän kartanon laidunmaille sinetöi yhteenkuuluvaisuuteni  Sibeliuksen kaupunkiin.

Valitettavasti Järvenpää ei ole viime vuosina saanut arvoistaan kohtelua päättäjien taholta. Vanhaa kaunista on tuhottu kasvutavoitteiden tieltä ja kaupungin arvokas kulttuuritausta vaikuttaa tahallisesti sivuutetulta. Järvenrantamaisemiin eivät istu  miljoonakaupunkien pilvenpiirtäjät. Näkymä, joka saa esteetikon kyynelehtimään.

Kuitenkin, kun istun keväisin kotini puutarhassa kuunnellen lintujen laulantaa, voin unohtaa nämä epätäydellisyydet. Tiheän kasvillisuuden takana tiedän siintävän Tuusulanjärven ja lähes vastakkaisella puolella minulle tärkeän Sibeliuksen Ainolan. Muistiini on jäänyt vuosien takainen kesäilta Ainolan metsikössä, jossa istuin heinäpaalilla YL:n konsertissa.. Metsikön eri puolilta saapui hiljalleen frakkipukuisia laulajia esittäen Finlandiaa. Voimakas tunnetila valtasi mieleni, silmät kostuivat.

Tiesin,elämäni JÄRVENPÄÄ on antanut minulle kaikkensa.

Nimimerkki Saara Rimperi